Kuvateksti

      TAKAKANSI

Perheen äiti kuolee rattijuopon yliajamana. Kaksitoistavuotias tytär Iina ei osaa päästää irti surustaan ja kostaa isälleen syytöksillä, jotka riistäytyvät hallinnasta. Isä on epätoivoinen.
    Viranomaiset ovat kärkkäitä puuttumaan asioihin. Yksinhuoltajaisän vaikeudet muuttuvat piinaksi, josta ei näytä tulevan loppua.
    Isä meidän on romaani surusta, vihasta ja rakkaudesta. Se on myös kertomus selviytymisestä ja isän ja tyttären vaikeasta suhteesta perheessä tapahtuvan tragedian jälkeen.
      TARINA

Esikoisromaani Isä meidän sai alkusysäyksensä pienestä radiosta kuullusta uutisesta, jossa kerrottiin miehen saaneen tuomion lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Halusin kuitenkin kääntää jutun pois siitä yleisimmästä kaavasta, jolla nämä asiat yleensä esiintyvät. Mitä, jos hyväksikäyttäjä olisikin joku muu kuin mies? Miten sellaiseen suhtauduttaisiin?
    Ensimmäisen version kirjoittamisen aloitin 2003 ja se valmistui 2004. Kertoja oli minä-muodossa, koska jostain syystä itse koin sen tehokkaimmaksi. Mielestäni se toi romaaniin enemmän syvyyttä ja Sepon tuntoja oli helpompi ilmentää. Versioita kertyi loppujen lopuksi aika monta, kunnes vuonna 2006 syksyllä Myllylahti ilmoitti olevansa kiinnostunut julkaisemaan teoksen. Myönnän olleeni ilmoituksen jälkeen enemmän kuin tohkeissani.   
    Kustantajan pyynnöstä kertoja vaihtui ulkopuoliseksi kaikkitietäväksi. Kirjoitusprosessi itsessään ei niitä kaikkein helpoimpia ollut. Aihe oli raskas ja vaati paljon tutkiskelua siitä, kuinka rankaksi uskaltaisin sen tehdä ja kuinka pitkälle voisin mennä. Tarinan "konna" oli lapsi, mutta en halunnut isänkään olevan täysin puhdas pulmunen. Ilmeisesti onnistuin aika hyvin, koska saamani palaute on ollut miltei poikkeuksetta positiivista.
    Monta kertaa olen joutunut selittämään, että kyseessä on täysin fiktiivinen kertomus. Moni lukija ja kustantajakin pitivät dialogia niin uskottavana, että heidän oli vaikea kuvitella, ettei tämä ollut tapahtunut, joko minulle itselleni, tai jollekin tutulleni. Siitä myös väännettiin kustantajan kanssa hieman kättä, miten asia esiteltäisiin julkisuudessa. Pidin oman pääni ja olen siihen tyytyväinen. Käenlaulu on sataprosenttisesti mielikuvituksen tuotetta.
    Oikeastaan ainut asia, mikä jäi harmittamaan on se, ettei niitä Iinan päiväkirjan sivuja saanut "autenttisina" liitettyä kirjaan. Ne olisivat olleet taidonnäytteitä siitä, kuinka isokin mies voi muuntautua päiväkirjan pitäjäksi. Totta kai jälkeenpäin on helppo sanoa, miten tekisin toisin, mutta se on turhaa. Romaanista tuli minun näköiseni ja esikoisteos on aina esikoisteos ja saanut oman paikkansa sydämessäni. Myös se jäi mieleen, että Kiiltomato piti tekstiä liian viihteellisenä sen runsaan dialogin vuoksi, eikä tehnyt siitä arvostelua. Hyvä niin, koska muunlaista tekstiä en halua kirjoittaakaan.
    Kansikuvan kirjaan teki veljenpoikani Antti Hanhisuanto.